Vilma sai aamulla epilepsiakohtauksen, jonka jälkeen palautui vielä normaaliksi. Arvottiin siinä mitä tehdään, lähdetäänkö päivystykseen vai mitä tehdään, kun tulikin jo toinen kohtaus. Eikä se sitten oikein ohi mennytkään. Vilma pissasi alleen, kuolasi, kramppasi, tärisi ja raapi. Pidettiin sitä hupparin kanssa lattiaa vasten paikallaan, ettei pieni loukkaisi itseään. Saatiin se laatikkoon ja lähdettiin tuhatta ja sataa ajamaan Turun Eläinsairaalan päivystykseen. Soittelin vielä pari minuuttia ennen saapumista, että nyt tullaan ja kiireellä, että päästäisiin suoraan sisälle. Päässä jo humisi se ajatus, ettei Vilma parane ja tule meidän kanssa elävänä kotiin, niin huonona oli kun päästiin perille. Pienen hengitys lamaantui kun sai jotakin rauhoittavaa lääkettä, ja Vilma piti lopettaa melkein saman tien.
ITKU. Kyyneliä vastaanottoaulassa, autossa ja kaikkialla sen jälkeen.
Vaikea ymmärtää, että voi menettää jonkin noin yllättäen.
Julmasti.
Mietin yhtenä päivänä, että ilman synkkää poissaoloa voisin kuvitella lauantaisen tapahtuneen jollekin toiselle henkilölle, niin kuin sen olisi kirjasta joskus lukenut. Kaikki tapahtui niin kiireellä ja niin yllättävästi, ettei paniikki paljon jättänyt selkeää muistikuvaa.
Sitten jostain tulee muistikuva Vilmasta, pieni ajatus, hetki, muisto. Ajatus miten silitän Vilman päätä ja sen pää tuntuu niin paljon pyöreämmältä kuin muiden kissojen. Keuhkot tyhjenevät, tuntuu kuin rutistuisivat paperimytyksi ja on vaikea hengittää. Muistaa että se on todellisuus, ettei toinen enää ole täällä, kotona. Ja sitten taas ne kyyneleet.
Kuka nyt jynssää toisia kissoja pesee, on meidän lauman yhdistävä tekijä? Kuka nukkuu yöllä tyynyn vieressä ja tuijottaa vieraita? Kuka raapii kissanhiekkalaatikolla, kun ei osaa peittää ja heittelee pehmopalloja, kantaa Ikean leluhiirtä?
On ikävä.
