Opinnäytetyön alkutaivalta

Työtuntimääriä, sepustuksia, tiedonhankintaa, kirjalistoja, stressiä, muistivihkoja, kansioita, kyniä ja vihreitä ajatuksia. Sitä kaikkea on opinnäytetyö. Eikä mitenkään negatiivisessa mielessä siis, tänään on ollut ihan hyvä päivä koko projektin suhteen ja kokonaisuus alkaa selkiintyä. Pikkuhiljaa. Tajusin tänään miten laajan aiheen olen opinnäytetyökseni valinnut, mutta niin.. luulen siitä silti selviytyväni kunnialla.

Löysin tänään paljon hyviä kirjoja, jotka aion huomenna käydä kirjastosta lainaamassa - sekä opparin aiheeseen liittyen, että tutkielman / opinnäytetyön tekemiseen. Saas nähdä miten paljon saan kirjastosta hyötyä irti. Olen jotenkin ihan hukassa sen suhteen, että pitäisi oikeasti aloittaa tuo kirjoittaminen. Toisaalta kun katselen toisten valmiita opinnäytetöitä ja toisaalta oman tutkimukseni sisältöä, ei urakka tunnu lainkaan mahdottomalta tai vaikealta. Se vaatii vain loputtomasti suunnittelua ja asioiden järjestyksessä pitämistä.

Syksy on kiirettä täynnä - ja toisaalta taas ei. Saa ainakin itse sumplia aikataulut juuri sellaisiksi kuin itse haluaa, ja tehdä työtä omalla tahdillaan. Projektihommat on niin tätä, aina sellainen syyllisyys että voisi olla tehokkaampi, parempi, nopeampi, viisaampi, ennakoivampi... kaikkea. Teen jotain koko ajan, ja silti voisin tehdä enemmänkin. Iltaisin, viikonloppuisin. Sairaus, josta toivottavasti pääsen alkukeväästä eroon? Onneksi joskus osaan irtautua töistäkin, ettei pakkomielle vie 24/7. Se on joskus hyvä osata laiskotella.

Mulla on päässä tuhat ja yksi ideaa siihen liittyen mitä haluaisin keväällä tehdä. Olisi jotenkin hienoa lähteä opiskelemaan maantieteitä tai ympäristötiedettä, mutta toisaalta jotenkin kaipaan varmaan tämän urakan jälkeen taukoa opiskelusta - ja sitä ah, niin arvokasta työkokemusta ja elämäntuntemusta. Marraskuussa aloitan yhden uuden järjestöhomman, joten sitä kautta varmasti saan paljon irti.

Lähetin eilen kehitettäväksi valokuvia reissusta. Päähän tuli kummallisia, sekavia ajatuksia. Mietin aina uudestaan ja uudestaan, että jos saisin saman valinnan tehdä, niin lähtisinkö uudestaan. Eräs toinen harjoittelija ei lähtisi - minä olen siinä rajalla, tekisinkö toisin. Ehkä tekisin. Mutta silti myös lähtisin. Luulen, että tekisin vain asiat hiukan eri tavalla, että saisin reissusta mahdollisimman paljon irti ja oppisin siinä samalla. Noh, silti nuo valokuvat tuntuivat herättävän positiivisia ajatuksia, kaipuuta takaisin Afrikkaan. Ei Senegaliin, vaan Afrikkaan. Ja sitten sitä ajatellessaan tuntee jo sen tukalan sadekauden kosteuden ja kaiken...

Joskus sitä on ikäväkin.

Kaikkein oudoimmalta tuntuu tiedostaa, ettei ole enää sama ihminen kuin puoli vuotta sitten ja eräs suomalainen oli ihan oikeassa sanoessaan, että tulen ihan eri ihmisenä takaisin. En vain usko, että juuri nyt kukaan sitä erilaisuutta huomaa - ehkä ei edes halua huomata, halua kysyä, halua miettiä. Parempi vain ajatella, että se on sama Puunhalaaja kuin aina ennenkin. Ei se silti ole.